Uusi ulkopolitiikka?

Eräs Kokoomuksen nousun substanssipuolen, uuden ”freesin” politiikan pilareista oli ulkopolitiikan avaaminen. Puolue markkinoi kamppailevansa ummehtunutta konsensushakuista ulkopolitiikkaa vastaan ja haluavansa muuttaa sen avoimemmaksi ja arkisemmaksi. Ulkopolitiikka ei heistä ollut salatiedettä, vaan siitä piti keskustella mahdollisimman avoimesti.

Ylevistä ja varsin täsmentymättömistä tavoitteista on tietysti vaikea olla eri mieltä. Silti tekee mieli tarkastella asiaa presidentti Kekkoselta lainatulla tavalla. Näin Kekkonen haastoi 1960-luvulla Paavo Lipposen johdolla lanseeratun uuden ulkopolitiikan avauksen:

”Mitä tämä uusi ulkopolitiikka olisi? Yleiset vaatimukset laajasta osallistumisesta, suuremmasta aktiivisuudesta, kehitysmaiden paremmasta huomioonottamisesta jne. ovat sellaisenaan paikallaan ja voin yhtyä niihin. Mutta sehän ei sano vielä mitään ’uuden ulkopolitiikan’ sisällöistä niissä asioissa, jotka todella ovat meille elintärkeitä: puolueettomuus, Suomen ja Pohjolan turvallisuuspolitiikka, Länsi-Saksa, Itämeri, aseistariisunta yms.”

Minusta Kekkosen sivallus osui hyvin 60-luvulla ja hyvin se osuu myös tässä ajassa uudella ulkopolitiikalla ratsastaviin. Ulkoministeri Stubbin henkilökohtaista osaamista ja tarmokkuutta lainkaan aliarvioimatta voidaan todeta lopulta jokseenkin vähän muuttuneen ulkopolitiikassamme ulkoministeri- ja hallitusvallan siirryttyä Kokoomukselle, ja toisaalta tietyt muutokset puhuvat ulkopolitiikkamme heikentymisen puolesta.

Nykyisen ’uuden ulkopolitiikan’ onttouden voi havaita kolmen eri ulottuvuuden kautta. Ensinnäkin, se on ottanut pari taka-askelta kansainvälinen – kansallinen -akselilla. Sosialidemokraattien johdolla rakennettu Helsinki-prosessi on hylätty. Kansainväliseen yhteistyöhön uusia innovatiivisia kehitysrahoituslähteitä koskien Suomi ei ole aktiivisesti osallistunut kansalaisjärjestöjen ja poliittisen opposition kritiikistä huolimatta. Kaikkiin ytimiin ei selvästi halutakaan, vaikka toisin vannotaan.

Erityisen hyvin tämä kritiikki pätee täyteen lamaantuneisuuteen Euroopan unionin tulevaisuuskeskustelun osalta. Ei ole pidetty linjapuheenvuoroja, joita Euroopan sanomalehdet olisivat saaneet ihmetellen käsitellä.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa selvästi tapahtuneen tendenssimuutoksen myötä maailma on jälleen aktivoitunut edistämään aseistariisuntaa. Missä on Suomi? Sekä politiikkojen että diplomaattien osalta maallamme on kunniakas historia aseistariisuntatyössä, mutta näyttäisi siltä, että uuden ulkopolitiikan periaatteisiin se ei enää sisälly prioriteettina.

Aseistariisunta liittyy likeisesti toiseenkin ulottuvuuteen. On nimittäin niin, että samalla, kun ulkopolitiikka on ymmärrettävä valtioiden keskinäiseksi kamppailuksi vallasta, täytyy ulkopolitiikan perustua valituille arvoille. Ideat ja arvot kamppailevat. 1960-luvun uuden ulkopolitiikan voinee rehellisesti luonnehtia arvojen osalta perustuneen ennen kaikkea kansainväliseen solidaarisuuteen ja rauhanaatteeseen. Tässäkin hetkessä aseistariisunta edustaa voimakkaasti arvoihin linkittyvää työtä, jonka puuttuminen ulkopolitiikan agendalta kertoo minusta paljon. Kansainvälisen kehityksen tukemisen sijasta Suomi lisää omia puolustusmenojaan.

Erityisesti keskustaan on tavattu liittää käsitys kansainvälisyyspolitiikan jyräävästä kansallisesta edunvalvonnasta suhteessa ulkoiseen maailmaan, nyttemmin tietysti eritoten unionin suhteen. Tämä impivaaralaiseksi mielestäni nasevasti nimetty ulkopoliittinen käpertyneisyys on nyt vahvistunut. Suomi nimittäin näyttäytyy tällä hetkellä kansainvälisesti joko johtavien poliitikkojen laajasti uutisoitujen törttöilyjen tai voimakkaan kansallisen edun ajamisen kautta, jos senkään. Oppositiojohtajan vaatiman arvopohjaisen ulkopolitiikan ensimmäisiäkään askeleita ei ole nähty.

Arvot ja teknokraattinen edunvalvonta ovat vastakkaisia tapoja rakentaa ulkopolitiikkaa joissain tapauksissa. Hyvän esimerkin tarjoaa Euroopan unionin maatalouspoliittinen orientaatio. Ja nyt sivuutan mielestäni suhteellisen merkityksettömän viisastelun siitä, onko EU sisä- vai ulkopolitiikkaa. Unioni keskittyy maatalous- ja aluekehityspolitiikkaan. Valtaosa resursseista ei näin kohdennu sosiaalisen Euroopan edistämiseen (joka sekin on kadonnut hallituksen ulkopolitiikan agendalta!), työllisyyden tukemiseen tai uuden kestävän kasvupolitiikan rakentamiseen.

Sosialidemokraattinen työväenliike tavoittelee myös kansainvälisellä tasolla ihmisten mahdollisuuksien vahvistamista paremman työllisyyden kautta. Sosiaalisen Euroopan ajatus kiteytyy itseään toteuttavassa aktiivisessa kansalaisessa, joka omalla työpanoksellaan osallistuu verotuksen kautta hyvinvointirakenteiden ylläpitämiseen. Muille poliittisille liikkeille tämä ei ole tavoite. Vanhasen toinen hallitus on jähmettynyt reagoinnin uralle suhteessa unioniin. Sama pätee valitettavan suurelta osin myös muuhun ulkopolitiikkaan. Maitokiintiöt, puutullit ja muut ovat ärsykkeitä, joihin on pakko reagoida. Selonteoista huolimatta Suomi ei itse rakenna agendaa.

Viimeisen ulottuvuuden muotoilen vastinpariin konsensus vai ”tietokatko-politiikka”. Afganistanin joukkojen kotiinpaluusta kehkeytynyt jupakka osoittaa selvästi falskiksi esitetyn vaatimuksen uudesta avoimuudesta. Tosiasiassa avoimuus on vähentynyt ja jopa virallista päätöksentekojärjestelmää uhmaten asioita viedään eteenpäin. Asiaa ei paljon paranna sen selittäminen ”lapsukseksi”. Niitä on tältä hallitukselta nähty jo tarpeeksi.

Itse kannattaisin presidentin valtaoikeuksien voimakasta karsimista ja parlamentarismin vahvistamista. Tämä on perinteinen sosialidemokraattinen linja, joka tosin tuoreella jäsenkyselyllä muutettiin. En ole nähnyt merkittävää lisäarvoa presidentin edustamassa ”tasapainottavassa roolissa” tai siinä, että presidentin ja hallituksen välillä vallitsisi jollakin tapaa terveellinen jännite. Jännite – jos sellainen esiintyy – kuuluu luontevasti parlamentin ja hallituksen välille. Nauttiihan hallitus kansan valitseman parlamentin luottamusta niin kauan kuin se sitä nauttii.

Miksi otin esille presidentin? Ainakin toistaiseksi hän on keskeinen tekijä rakennettaessa konsensusta, jonka varassa yhteistä ulkopolitiikkaa on tavattu harjoittaa. Tämän konsensuksenhan erityisesti Kokoomus on pyrkinyt mustamaalaamaan. Konsensuksen edut ulkopolitiikassa (samoin kuin monessa muussakin asiassa) ovat moninaiset: yhteisesti rakennetun kannan kestävyys on turvattu, siihen on sitoutunut laajalti eri yhteiskunnallisia toimijoita, se luo vakautta ja ennustettavuutta ja se auki repimisen sijaan vahvistaa keskinäistä solidaarisuutta.

Olemmeko Kokoomuksen tahdon ja toiminnan seurauksena siirtymässä ”tietokatko-politiikan” aikakauteen? Onko uutta virkistävää ja ah, niin avointa ulkopolitiikkaa se, että ylimmän valtiojohdon keskenään epäjärjestäytyneeltä näyttävällä toiminnalla heikennetään kansalaisten luottamusta ulkopolitiikkaan ja yleisemmin politiikkaan entisestään? Ehkä. Ehkä juuri ei-aktiivinen kansalainen, joka arvojen sijaan tarkastelee ympäristöään lähinnä kukkaron kautta ja suurempien kokonaisuuksien ja globaalien kysymysten sijaan arvostaa oman paikkakunnan kannattamatonta maataloustuotantoa, on prototyyppi ihmisestä, joka hallituksen porvaripuolueita voi kannattaa. Tai jättää äänestämättä vaaleissa.

Vaatimus uudesta ulkopolitiikasta on sinällään hyvä, mutta on tärkeää määritellä sille sisältö. Siinä vaiheessa kun nykyhallitus aktivoituu kansainvälisessä aseistariisuntaan koskevassa keskustelussa, määrittelee ulkopolitiikalleen selkeät arvot, joiden varaan se rakentaa oman proaktiivisen agendan ja palauttaa Suomen aseman aktiivisena ja aloitteellisena kansainvälisenä toimijana, minä kiitän. Tänään siihen ei ole aihetta. Tyhjät puheet uudesta ulkopolitiikasta pikemminkin aiheuttavat vahinkoa sekä sisä- että ulkopoliittiselle uskottavuudellemme.

Pettämätöntä logiikkaa

Ylen uutisten tekemän kyselyn mukaan yli puolet suomalaisista pitää hallituksen toimia taloustaantuman hoitamisessa epäselvinä. Saman kyselyn mukaan enemmistö on ainakin jollain tavalla kuitenkin tyytyväinen hallituksiin toimenpiteisiin. Näin varmasti, kun viisaammasta vaihtoehdosta ei hallituksen toimesta oikein haluta keskustella. Näin, vaikka kaikki asiantuntijat ovat peränneet mittavampia elvytystoimia.

Kuluttajien talousluottamus on erittäin alhaalla ja epävarmuus kasvaa. Kansan syvien rivien viesti ei tunnu läpäisevän hallituksen panssaritorjuntaa. Vanhanen epäilee kyselyn ilmenneen kansalaisten ymmärtämättömyyden syyksi sitä, että talouskriisin "taudinkuva" ei ole yksinkertainen. Kansa ei siis ymmärrä monimutkaista haastetta.

Olisiko kuitenkin niin, että se mitä kansa ei ymmärrä on se, että miten viime kesänä nykyisestä huomattavasti poikkeavassa tilanteessa ja erilaisen tiedon varassa valmisteltu budjetti on yhtäkkiä muuttunut juuri oikeanlaiseksi superelvytykseksi? Hallitus piti budjettia julkaisuhetkellä oikeanlaisena ja se pitää sitä nyt oikeanlaisena. Siis mitä?

Todellisuudessahan hallitus ei ole juurikaan tehnyt lisätoimenpiteitä, kuten monet muut maat, vaan keskittynyt retorisesti uudistamaan vanhan budjetin uuteenkin tilanteeseen sopivaksi, kun viisasta olisi ollut koko kokonaisuuden tarkistelu uudelleen. Tähän ei ylpeys antanut periksi, vaikka itse valtiovarainministerikin hiljalleen alkaa näyttää merkkejä sanomistensa korjaamisesta.

15.9. Yle: "Kataisen mukaan palkansaajilla tai eläkeläisillä ei kuitenkaan ole syytä suureen huoleen, jos omassa elämässä ei ole suuria taloudellisia riskejä. Valtiovarainministerin mielestä tilanne on eri kuin 1990-luvun alun lamassa."

Jyrki Katainen 19.12., Yle: "Tämä on ehkä pahempi kuin 90-luvun alussa oleva lama, sillä kasvunäkymiä vientimarkkinoilla ei ole oikeastaan missään."

Hallitus on toiminut koko ajan epävarmuutta lisäten, tosiasioita kaunistellen ja omia virhelaskelmiaan myöntämättä. Tämä tie voi olla todella lyhyt. Syytä ei kannata vierittää ymmärtämättömän kansan syliin, vaan paikallaan olisi oman logiikan terävöittäminen.

Vimmailua

Tuomas Vimman innoittamana pieni ruokapäivitys.

Kävin eilen jälleen kerran erinomaisessa Korea House -ravintolassa. Pidän paikasta erittäin paljon. Iloinen ja avulias henkilökunta, loistava ruoka ja kohtuullinen hintataso. Eilisen miinukseksi tosin täytyy kirjata pitkähkö odotusaika. Tämä on paikalle epätyypillistä, mutta tupa oli täynnä kaupungin korealaisia ja muita korealaisen ruoan ystäviä.

Alkuruoaksi nautin Dumpling soupin, mikä ei pettänyt. Kuumana tarjoiltu takinanyyttikeitto maukkaalla täytteellä oli erinomainen. Pääruoaksi tilasin kaavaan kangistuneena Bulgogin. On todettava, että perinteestä kiinni pitäminen kannatti. Ohueksi leikattu naudanliha makeassa marinadissa vei kielen.

Jälkiruoalle ei olut enää tilaa. Kokonaisuudessaan ravintolalle jälleen kiitettävä arvosana. Minulle sopiva paikka. Kaikin puolin.

Jk. Ja kyllä, pitihän se Vimman uusin Gourmet hankkia. Ei ihan Waltaria, mutta tietynlaista ajankuvaa kylläkin!

There's no blue America and red America, there's the United States of America

Olen lopen kyllästynyt mustavalkoiseen ja kärjistävään politikointiin. Otsikko on lainaus rapakon takaa, mutta idea soveltuu myös kotoiseen politiikkaan.

Kärjistämisen paradoksi on, että samalla kun se saattaa aktivoida ihmisiä ja terveelliselläkin tavalla yksinkertaistaa ja kirkastaa eroja, vaikeuttaa se huomattavasti todellisuudessa edistyksen aikaansaamista. Miksi? Siksi, että demokraattisessa järjestelmässä muutokset toteutetaan yhdessä ja usein vaiheittain.

Lisäksi globalisaation nykyvaiheessa lienee paikallaan todeta, että yhä useammin haasteet, joita poliitikot kohtaavat, ovat suuruusluokaltaan ja vaikutuksiltaan sellaisia, jotka vaativat eripurasta syntyvän dynamiikan sijaan vahvaa yhteistyötä.

Puoluepolitikoinnin sijaan tarvitsisimme esimerkiksi tämän hetkisessä taloustilanteessa nopeasti laajempia neuvotteluita, joissa parlamentin kaikki puolueet ja työmarkkinajärjestöt voisivat etsiä yhteisiä keinoja pehmentää taantuman vaikutuksia suomalaisten arkeen.

Suomalaiset ansaitsevat enemmän, kuin halpaa populismia. Populismissa on myös hyvät puolensa, mutta tarkoitushakuisen ja lyhytnäköisen poliittisen operoinnin sijaan tarvitsemme sittenkin yhdistäviä tekijöitä. Yhteiskuntaamme tänään kuvaavat muutamat järkyttävät tosiasiat. Eriarvoisuus kasvaa siten, että ne, joilla menee heikoiten, menee suhteessa entistä huonommin.

Terveyserot kulkevat käsi kädessä lompakon paksuuden kanssa. Vakituinen työ on entistä harvemman oikeus. Epävarmuus kasvaa. Tällaisessa ympäristössä vastakkainasettelu ruohonjuuritasolla yleistyy. Kun on tiukkaa, niin syytä tulee inhimillisistä syistäkin johtuen usein haettua naapurista, jollain tavalla erilaisesta tai - kun puhutaan politiikasta - niin ehkä juuri toisenlaisen poliittisen ajattelun edustajista.

Politiikassa on eroja ja niitä täytyy olla. Ongelmaksi mustavalkoinen asettelu muodostuu, kun se alkaa mielikuvia dominoimalla ohjata ihmisten osallistumista heidän omista arvoistaan huolimatta. Ongelma se on silloin, kun vihakuvat syrjäyttävät todellisuuden. Tällaisesta ovat kärsineet myös Suomessa sekä poliitikot että puolueet.

Yhteisvastuuta ja solidaarisuutta arvostavien ihmisten ei kuvittelisi suhtautuvan skeptisesti tai jopa vihamielisesti poliittisiin toimijoihin, jotka toimivat näiden arvojen varassa. Humanismia ohjenuoranaan pitävät lietsovat ja antautuvat itse toisten sellaiseen parjaamiseen, ettei paremmasta väliä. Tämä ei ole politiikkaa, vaan julmaa teatteria. Kärsijöitä ovat monet, demokratia suurimpana.

Samalla kun politiikka kaipaa ymmärrettävää arvokeskustelua, se kaipaa myös vapautumista epäkunnioittamisen kahleista. Sivistynyt poliittinen toiminta, pyyteetön civil service, niin kuin jenkeissä sanotaan ja rakentava, tulevaisuuden askelia hakeva asenne vahvistavat ihmisten uskoa tulevaisuuteen. Sitä tässä epävarmuuden ja eriarvoisuuden ajassa tarvitaan.

Johtopäätöksiä?

SDP:n kannatusta kuntavaaleissa en lähde ruotimaan, mutta alla muutama mielenkiintoinen pala päivän uutisannista, jotka antavat viitteitä vaalien poliittisista seurauksista. Vaalien tulos saattaa olla kova paikka pääministerille, joka - ironistä kyllä - yritti itse pelata loppumetreillä vahvan johtajan kortilla talouskriisin jatkuessa.

Keski-Suomalainen: Suurin pettymys vaalitulos on keskustalle. Kolmas sija merkitsee puolueelle todellista tappiota. Melkoinen vastuu tappiosta lankeaa puolueen puheenjohtajan, pääministeri Matti Vanhasen harteille. Vaalitulos merkitsee eittämättä sitä, että Vanhanen on epäonnistunut keskustan puheenjohtajana. Hän ei ole myöskään hallitusta määrätietoisesti johtava pääministeri.

Helsingin Sanomat: Väsähtäneen oloinen Vanhanen ei ole pystynyt hyödyntämään pääministerin asemaansa, vaan hänen puheenjohtaja- ja pääministerikaudellaan keskusta on kokenut takaiskun toisensa jälkeen. Pääministerinä toimivan puheenjohtajan vaihtaminen olisi tietenkin ennenkuulumatonta vastoin tämän omaa tahtoa. Keskusta ei kuitenkaan voi tämän jälkeen välttää keskustelun käynnistymistä siitä. Väistämättä keskustan sisälle syntyy uusia paineita.

Turun Sanomat: Keskustalle tulos on jo toinen kuntavaalitappio peräkkäin. Toistamiseen se joutui myös seuraamaan sivusta, kun demarit ja kokoomus ottivat mittaa toisistaan. Pääministeri Matti Vanhanen yritys kohottautua valtiomiesmäisesti jännitteiden yläpuolelle ei äänestäjiä vakuuttanut.

Aamulehti: Keskustan Matti Vanhanen ei kyennyt katkaisemaan puolueensa tappioputkea, ja olisi yllätys, jos hänen lähtölaskentansa ei olisi nyt alkanut.

Kaleva: Keskustan ja puheenjohtaja Matti Vanhasen tappioputki jatkuu. Kolmossija kuntavaaleissa ei mairittele. Vanhanen jatkaa pääministerinä, mutta puolueessa käynnistyy nyt vakava keskustelu siitä, onko hän keskustalle rasite vaaleissa.

Näistä vaaleista on vedettävissä paljon muitakin johtopäätöksiä, niidenkin analysoinnin jätän muille.

They are back!

"The boys are back in town" soi jonkun vanhan Oasis-dokumentin taustalla. Teema on jälleen ajankohtainen. Uusi albumi Dig Out Your Soul on hyvä.

Erityisesti suosittelen The Turning -kappaleen kuuntelemista. Hieno kappale, jossa erityisen svengaavat rummut. Rummut ovat muutenkin lähestulkoon levyn pääinstrumentti.

Love

"Rakkauslomia suomalaisille taannoin ehdottanut runoilija-kansanedustaja Tommy Tabermann (sd.) on nyt ideoinut omat lääkkeensä suomalaisten pahoinvoinnin lieventämiseksi. Tabermann jätti perjantaina eduskunnalle aloitteen hyvinvointipakkausten jakamiseksi kansalaisille. Uusille pariskunnille Tabermann ehdottaa parisuhdepakkausta. Siinä olisi esimerkiksi kirjallisuutta, joka opastaisi ymmärtämään puolisoa sekä kumppanina että aistillisen ilon lähteenä."

Voisikohan Tommy hyväksyä esimerkiksi tällaisen tekeleen pakkaukseen? ;)